Eurooppalainen ulkopolitiikka varusmiehen silmin

     TJ 10. Ensi viikolla itselleni koittaa kauan odotettu kotiutuminen varusmiespalveluksesta, ja vaikka olenkin hieman menettänyt makuni tylsään kotikasarmiini, ihailu Puolustusvoimia ja kasvanut rakkaus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kohtaan tulee säilymään sydämessäni. Tänään on myös kulunut tasan vuosi valmistumisestani ylioppilaaksi sekä 11 kuukautta siitä, kun astuin palvelukseen Vekaranjärvelle.

Valmistumispäivänä mielenmaisemani oli hyvin erilainen: vaikka mielessäni olikin käynyt mahdollisuus hakeutumisesta armeijan johtajakoulutukseen, toivoin edelleen pääseväni puolen vuoden jälkeen kotiin. Ulkopolitiikka kyllä kiinnosti minua, mutta syvällinen perehtyminen siihen puuttui, lukuun ottamatta Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaa. En pitänyt itseäni karskina sotilaana, enkä eurooppalaisesta ulkopolitiikasta mitään tietävänä. Ei, armeija ei ole tehnyt minusta lähitaistelua rakastavaa lihaskasaa eikä ulkopoliittisen instituutin johtajaa, mutta se on antanut minulle jotain paljon arvokkaampaa. Tärkeintä minulle on opit itsestäni: mitä teen kun olen väsynyt, nälkäinen ja viluissani? Mitä pääni sisällä tapahtuu, miten saan itseni jaksamaan? RUK:n päättyessä huomasin olevani addikti: olin koukussa itseni ylittämiseen. Fiilis henkisesti haastavien suoritusten jälkeen oli aina mahtava, joten luovuttaminen ei edes käynyt mielessäni. Kuten palveluskaverini kerran tokaisi: omin jaloin tai jalat edellä.

Vaikka oma aselajini onkin erittäin mielenkiintoinen, kaikista kiinnostavammaksi olen armeijassa kokenut ulkopoliittiset luennot, joita harmillisesti on ollut kovin vähän. Määrästään huolimatta olen saanut näiltä luennoilta paljon irti liittyen erityisesti eurooppalaiseen puolustuspolitiikkaan. Toistuva viesti luennoilla oli sama, mitä mediastakin on välittynyt: eurooppalaisten valtioiden alasajettu puolustus on turvallisuusuhka Euroopalle etenkin, kun Yhdysvaltain sotilaallinen sitoutuminen mantereeseen on tulevaisuudessa yhä epävarmempaa. Poliittisia johtopäätelmiä ei luennoilla tietenkään esitetty, mutta mielestäni ne ovat päivänselvät: eurooppalaisen puolustuksen tulee olla yhtenäistä, ja tämä vaatii panostuksia eurooppalaiseen asetuotantoon. Toinen johtopäätelmä liittyy ulkopolitiikan selkeyteen: yksittäisillä valtioilla ei tulisi olla oikeutta estää EU:n ulkopolitiikan toteuttamista. Lisäksi Euroopan tulisi seistä johdonmukaisesti demokratian ja ihmisoikeuksien puolella, eikä kaikissa konflikteissa valita selkeästi puoltaan. Ukraina on tietenkin poikkeus, sillä se on osoittanut tahtonsa elää länsimaisen demokratian arvojen mukaan, toisin kuin jotkin valtiot. Tämän vuoksi Putin-mielinen tai Ukraina-vastainen äärioikeisto ja -vasemmisto tulee sulkea ulos kaikesta kriittisestä päätöksenteosta. Puolan Laki ja oikeus sekä Italian veljet ovat kotimaassaan autoritääristä politiikkaa ajavia puolueita, mutta jonkinlaiset turvallisuuspoliittiset sopimukset näiden kanssa voivat olla hyödyllisiä putinistien lyömiseksi. Eurooppa tarvitsee puolueista muodostuvan Venäjä-poliittisen koalition, jolla varmistetaan Ukrainan aseistaminen ja Venäjän vaikutusvallan patoaminen Euroopassa.

Näiden ajatusten kanssa tulen siirtymään reserviin. Sotilasurakin on käynyt mielessäni, mutta ensisijaisesti haluan vaikuttaa urallani toista kautta. Tulen reservissä toimimaan aktiivisesti yhdistyksissä ja kertausharjoituksissa, niin itseni kuin aatteeni puolesta. Länttä pitää puolustaa, Venäjä-mielinen nationalismi pitää kytkeä pois. Liian vakavasti ei kuitenkaan pidä elää, vaan tulen nauttimaan opiskeluajoistani. Huonolla tuurilla hyvät ajat voivat loppua siihen.