Individualismi ja sen toteuttaminen

Mä olen aina ollut individualisti. Pienestä asti musta on aina tuntunut oikealta tehdä asiat mun omalla tavalla, ottaa asioista itse selvää ja korostaa omaa ajattelua. Koulun ryhmätöissä tuntui, ja tuntuu edelleenkin, aina luonnolliselta jakaa aiheet jäsenten kesken, josta jokainen tekee oman osansa itsenäisesti. Yhdessä työskentely ei koskaan maistunut mulle, sillä siinä missattiin jotain mulle olennaista: oma oivaltaminen. Toki yhdessä tehtyinä asioihin saataisiin monia eri näkökulmia, mutta jos itse ei koe samanlaista uteliaisuutta asioita kohtaan eikä ahaa-elämyksiä niin kuin itsenäisessä työskentelyssä, koko hommassa ei tuntunut olevan pointtia. Kollektiivinen ymmärtäminen ei tuntunut aidolta, vaan teeskennellyltä sopimukselta siitä, miten asiaa katsotaan. Ryhmässä yksilö typistetään edustamaan yhteistä sopimusta, ei omaa näkemystään ja omia näkökulmiaan. Yksilö voi ottaa vastuuta omista virheistään, mutta entä ryhmän virheistä? 

Siinä se tulikin, suurin syy mun individualismille. Jos kollektiivilla, ei väliä kuinka pienellä, on johtava asema yksilön toiminnassa, typistyy yksilön oma identiteetti osittain vain kollektiivin jäsenenä olemiseksi. Tällöin on itse kollektiivi, edustaa sitä jättäen oman identiteettinsä henkilönä osittain syrjään. Valitettavasti, tämän tapahtuminen on elämässä välttämätöntä. Itsekin olen osa perhettäni, kaveriporukkaani, joukkuettani, kouluyhteisöäni, asuinalueeni yhteisöä, espoolaisia ja suomalaisia, eli kuulun kaikkiin näihin yhteisöihin. Vai kuulunko? Onko yhteisön koolla rajaa, vai voimmeko toimia osana minkä tahansa kokoista yhteisöä? Mielestäni emme voi. Olen joukkueeni jäsen sen takia että pelaan joukkueessani yhdessä muiden joukkuelaisten kanssa. Täten meillä on yhteiset tavoitteet, yhteinen päämäärä, yhteiset psykologiset tekijät. Mutta en ole suomalainen sen takia, että jakaisin samat tavoitteet muiden suomalaisten kanssa. Olen suomalainen, koska olen syntynyt ja pysyvästi asun Suomessa, en koska olen niin kutsutun suomalaisen yhteiskunnan jäsen. Suomalaisuus voi olla identiteetti, mutta minulle se todennäköisesti tarkoittaa hyvin eri asiaa kuin keski-ikäiselle pohjanmaalaiselle. Näin siis rajataan pois kaikkein isoimmat ihmisryhmät vaikuttamasta yksilön toimintaan ja päätöksentekoon. Mutta missä menee raja?

Mun ei siis toiminnassani tarvitse edustaa jatkuvasti suomalaisia. Entä espoolaisia? Ei oikeastaan, sama argumentti kuin suomalaisuuden kohdalla pätee tähänkin. Kouluyhteisöäni? Koulullamme toki on ohjelmia yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä, mutta ne ovat loppujen lopuksi mielikuvamainontaa. Koulumme sisällä on toki lukuisia yhteisöjä, mutta mitään yhteistä kaikki opiskelijat sisältävää yhteisöä on hankala hahmottaa. Joukkueeni? Toki, vahvan joukkuehengen omaava joukkue toimii vahvana yhteisönä, mutta jos olisin juuri aloittanut, olisinko automaattisesti osa yhteisöä vain koska meillä on paperilla yhteinen tekijä? Tuskin. Vasta kaveriporukoissa, henkilökohtaisissa siteissä yhteisö alkaa toden teolla muodostua. Hetkinen. Tämähän tarkoittaa, että yhteisöt voivat olla vain hyvin pieniä. Mitä sitten isommat ihmisryhmät ovat?

Organisaatioita. En puhu lakioikeudellisesti, vaan miten mä kuvailisin asiaa. Mun mielestä mitä pienemmäksi ihmisryhmä käy, sitä lähempänä tasa-arvoisuutta ollaan. Aidoissa yhteisöissä tämä saavuttaa huippunsa. Organisaatioissa taas on olemassa jonkinlainen hierarkia, vaikkakin usein häilyvä. Tässä ei ole mitään pahaa, sillä lähes aina tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan organisointia ja täten hierarkiaa. Haitalliseksi tämä käy silloin, jos kollektivismi astuu kuvioihin organisaatiossa. Tällöin organisaatiosta muodostuu kuviteltu yhteisö, jossa hierarkiaa ei enää perustella pragmaattisuudella, vaan periaatteella, jossa jokaisen tulee antaa itsestään kollektiiville. Tällöin yksilön omat kyvyt eivät enää määritä asemaansa, vaan panos kollektiiville. Tämän tason kollektivismi on poliittisen autoritarismin alku ja juuri, niin vasemmalla kuin oikealla.

Entäs sitten aidot yhteisöt? Niissäkin voi esiintyä kollektivismia, paljon pienemmällä tasolla tosin. Perhe- ja sukuyhteisö voi olla joissain kulttuureissa hyvinkin kollektivistinen, jossa kaikki yksilön toiminta edustaa perhettä ja sukua. Tällöin ei kuitenkaan ole kyse autoritarismista, ei ole mitään ylempää toimintaa ohjaavaa esivaltaa. Paitsi yhteisön säännöt. Yhteisön sääntöjä ei kuitenkaan mikään taho pidä yllä, vaan yhteisö itse, tasa-arvoisena. Säännöt voivat olla hyvin tiukkoja ja rajoittavia, tai hyvin yksilöllisyyttä korostavia. Rajoittavat säännöt kuitenkin vievät samaan paikkaan kuin autoritarismi, yksilöllisyyden kuihtumiseen. Mutta eivätkö aidot yhteisöt ole yksilöiden välisiä sopimuksia?

Ovathan ne. Liiallinen yksilöllisyys, liiallinen hierarkioiden puute johtaa loppujen lopuksi tiukempaan yksilöllisyyden rajoittamiseen. Paradoksaalisesti organisaatioita ja hierarkiaa siis tarvitaan, jottei organisaatioiden valta kasva liian suureksi. Täyttä individualismia ei siis voida koskaan saavuttaa. Miksi sen maksimoiminen vapauden ja sääntelyn tasapainolla on sitten tärkeää? Tässä kohtaa voitaisiin käydä pitkä keskustelu ihmisluonnosta, mutta hedonistina uskon nautinnon olevan elämän tärkein päämäärä. Jos annamme mahdollisimman vapaat kädet nautinnon tavoitteluun kaikille, saamme myös itse mahdollisuuden suunnata sitä kohti. Ja kuka muu tietää yksilön nautinnon salat yhtä hyvin kuin yksilö itse.