Sota ja imperialismi

Sota on eurooppalaisille tänä päivänä lähempänä kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainasta on tullut venäläisen imperialismin uusin uhri, joka ei valitettavasti taida olla viimeinen. Sanoisin Venäjän hyökkäyksen olevan törkein laatuaan sitten Saksan hyökkäyksen Puolaan. Sota on vain muutamassa kuukaudessa tuonut silmiemme eteen kauhukuvia, joita olisi ollut vaikea kuvitella enää Euroopassa. Kolonialismi ja imperialismi ovat olleet osa venäläistä yhteiskuntaa oikeastaan sen koko historian ajan, mutta tälle on olemassa muitakin syitä kuin venäläinen kulttuuri. Venäjä on nimittäin oikeastaan aina autoritäärinen suurvalta ja hyvin harvoin on historiassa ollut suurvaltaa, joka ei käyttäytyisi imperialistisesti. Tämä näkyi jo uuden ajan ja kolonialismin alussa, jossa suurin vaikutusvalta tarkoitti suurinta oikeutta hallita merentakaisia alueita. 1800-luvulla alkanut imperialismi on muuttanut muotoaan monesti, mutta jatkunut muodossa tai toisessa tähän päivään asti.

Maailmassa on tällä hetkellä kolme geopoliittista suurvaltaa: Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvalloilla oli hetken aikaa kahta muuta paljon merkittävämpi asema maailman ainoana supervaltana. Neuvostoajan jälkeinen Venäjä oli niin taloudellisesti kuin poliittisestikin heikko, eikä Kiina ollut vielä tarpeeksi kehittynyt haastaakseen Yhdysvaltain asemaa. Tämä johti Yhdysvaltain maailmanpoliisiuden aikaan, joka lopulta päättyi terrorisminvastaiseen sotaan ja moninapaisen maailman syntymiseen. Tänä aikana Kiina vahvistui merkittäväksi haastajaksi Yhdysvalloille globaalina talousmahtina ja Venäjällä Putinin aikakausi alkoi nostaa päätään. 2010-luvulta nykypäivään nämä kolme ovat kilpailleen vaikutusvallasta esimerkiksi Tyynellämerellä ja Euroopassa. Loppujen lopuksi, kaikki kolme ovat jossain määrin käyttäneet imperialismin keinoja tavoitteen saavuttamiseksi. Kaikkein suorimmin imperialismia käyttää Venäjä, kuten sen hyökkäys Ukrainaan osoittaa. Tämän lisäksi Venäjä on vaikuttanut sotilaallisesti esimerkiksi Georgiassa ja Kazakstanissa. Yhdysvallat ja Kiina taas ovat harjoittaneet uudenlaista imperialismia, kuten eri maiden hallitusten kaatamista ja taloudellista hyväksikäyttöä. Valtioista kuitenkin Kiina on varmaankin vähiten keskittynyt muunlaisen kuin taloudellisen valtansa kasvattamiseen, sillä Kiina on kehittynyt sisäisesti yhä autoritäärisemmäksi. 

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat pyrki kaikin keinoin estämään kommunismin leviämisen kolmansiin maihin. Käytännössä tämä toteutui tukemalla oikeistolaisia vallankaappauksia ja amerikkamielisten hallintojen perustamista, Neuvostoliiton tehdessä samalla päinvastaista. Kylmän sodan loputtua Yhdysvallat otti kuitenkin asemakseen maailmanpoliisin roolin, tuoden arvojaan kehittyviin maihin vaikka sotilaallisesti. Taustalla todennäköisesti oli sodan tuottavuus erilaisille eturyhmille, mutta myös geopoliittisesti tämä oli mittava virhe. Lähi-idässä Yhdysvaltain interventio muun muassa Persianlahden sodassa oli tarjonnut yhteisen vihollisen islamisteille, joka lopulta johti WTC-iskuihin. Tästä seurannut terrorisminvastainen sota oli aivan yhtälailla virhe. Hyökkäykselle Afganistaniin oli perusteet vuonna 2001, mutta sodan tuloksettomuudesta ja Afganistanin islamilaisen tasavallan perustamisesta huolimatta yhdysvaltalaisjoukot jäivät maahan lopulta 20 vuoden ajaksi. Lopulta vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi myös Irakiin, jota pidän 2000-luvun suurimpana häväistyksenä länsimaille. Sodalle oli hyvin löyhät perusteet eikä täyttä kansainvälistä oikeutusta, jonka lisäksi sota destabilisoi alueen, mahdollistaen esimerkiksi Isisin nousun. 

Samaan aikaan Venäjällä oli alkanut aikakauden murros. Vladimir Putin oli valittu presidentiksi sekavan Boris Jeltsinin kauden jälkeen, eikä Venäjän demokratiayritys ollut onnistunut kovin hyvin. Putinin ensimmäisellä presidenttikaudella Venäjä alkoi jälleen muodostua autoritääriseksi yhteiskunnaksi, jonka lisäksi ajatus laajentumisesta alkoi saada kannatusta. Myös Irakin sota oli vaikuttanut Venäjällä käsitykseen kansainvälisen oikeuden vähäisestä merkityksestä. Viimeistään tämä näkyi vuonna 2008 Venäjän käytyä lyhyen sodan Georgiaa vastaan. Läntinen maailma oli kuitenkin heikko reagoimaan Venäjän aggressioon, sillä Euroopassa yhä uskottiin Venäjän demokratisoitumiseen. Etenkin Saksa, joka tuolloin oli selkeästi Euroopan johtava maa, uskoi hyviin Venäjä-suhteisiin ja diplomatiaan ennen kaikkea. Haaveet Venäjän demokratisoitumisesta tuhoituivat viimeistään sen vallattua Krimin, mutta tämänkin jälkeen asetetut pakotteet olivat heikkolaatuisia, eikä taloudellisista ja poliittisista syistä Venäjää haluttu provosoida. Saksa ja muut Euroopan maat jatkoivat yhä energiayhteistyötä Venäjän kanssa, antaen Venäjälle poliittista tilaa muuttua yhä autoritäärisemmäksi ja imperialistisemmaksi. Lopulta tämä kulminoitui täysimittaiseen hyökkäyssotaan Ukrainaa vastaan, mutta aina tähän asti suurin osa Eurooppaa oli näyttäytynyt heikkona Venäjän vaikutusvallan edessä.

Kiina taas on merkittävästi haastanut Yhdysvaltain asemaa nimenomaan taloudessa, mutta on myös viime vuosina ulottanut vaikutuspiiriään syvemmälle Tyynellemerelle ja Lähi-itään. Kiinan imperialismi ei ole ollut yhtä näkyvää kuin Yhdysvaltain tai Venäjän, vaan taloudellisen vaikutusvallan kautta tehtyä yhteistyötä pienempien valtioiden ja tahojen kanssa. Kiinan huomion keskipiste on kuitenkin ollut autoritäärisen yhteiskunnan luominen, mutta tämän turvin se on voinut laajentaa vaikutuspiiriään tehokkaasti. Kiinan suurin ulkopoliittinen kohde on Taiwan, jonka katsoo kuuluvan itselleen. Tämän lisäksi Kiina rakentaa taloudellisesti itselleen hyödyllistä infrastruktuuria Lähi-itää kohti, joka hyödyttää sen asemaa seudulla. 

Lopuksi vielä: se, että kaikki merkittävät suurvallat harjoittavat imperialismiaan tavalla tai toisella, ei tarkoita että kaikki olisivat yhtä pahoja. Yhdysvallat erottuu selkeästi Venäjästä ja Kiinasta suhteellisen demokraattisten arvojensa sekä vapaan yhteiskuntansa puolesta. Vaikka Yhdysvallat ei juuri koskaan olekaan toiminut perustuslainsa arvojen mukaisesti, Venäjällä ja Kiinassa näitä arvoja ei ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin toivoisin Yhdysvalloilta vähemmän sotilaallista puuttumista, mutta vahvaa poliittista roolia maailmassa. Luonnehtisin itseäni vahvaksi interventiovastaiseksi, mutta kritisoin myös isolaationismia kuin interventionismiakin. Mielestäni vahva, mutta nimenomaan itsensä puolustamiseen keskittyvä Nato ajaa tätä asiaa. Suomi on oikeassa paikassa sen jäsenenä.