Ulkopolitiikasta

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on jälleen murroskohdassa. 30 vuoden aikainen rauhanjakso on päättynyt, kun uusia konflikteja puhkeaa jälleen ympäri maailmaa, nyt myös Euroopassa. Asiat eivät enää ole mustavalkoisia, joten ns. moraalisen puolen valitseminen voi joskus muodostua vaikeaksi. Pinnalta päin katsottuna puolien valitseminen olisikin helppoa: Yhdysvallat, Ukraina, Nato, Israel ja Taiwan puolustavat länsimaisia sivistysarvoja Venäjän, Kiinan, Hamasin, Iranin ja Assadin barbaarimaisia hyökkäyksiä vastaan. Joissain tapauksissa asetelma onkin historian valossa harvinaisen selkeä: Ukrainalla ja Taiwanilla on oikeus puolustaa alueellista koskemattomuuttaan, ja länsimailla on oikeus tukea heidän taisteluitaan. Kun taas poistutaan länsimaiden välittömästä poliittisesta vaikutuspiiristä, kuten Lähi-idässä, on moraalisen puolen löytäminen hankalampaa. Myös esimerkiksi Israelilla on oikeus puolustaa itseään terrorismilta, mutta tällä ei voida oikeuttaa sen toimia siviilejä kohtaan, eikä näin ollen sitä pitää sodan moraalisena osapuolena. Toisena osapuolena taas on Hamas, joka voidaan heti kättelyssä ymmärtää islamofasistiseksi terroristijärjestöksi. Oikeudenmukaisuuden rintamalinja siis hämärtyy.

Kun mennään syvemmälle Lähi-itään, nousee esiin lisää terroristeja tai terroristien lailla toimivia valtioita: huthit, Iran, Syyria ja Saudi-Arabia näin esimerkiksi. Näistä tosin erilaiseksi tekee Saudi-Arabian se, että se on Yhdysvaltain suuri kauppakumppani ja näin ollen liittolainen sekä Iranin vannoutunut vihollinen, huolimatta siitä, että sortaa kansaansa jopa Irania pahemmin. Lähi-idässä montaa konfliktia selittääkin Saudi-Arabian ja Iranin välinen kylmä sota, joka heijastuu etenkin Syyriaan ja Irakiin. Iran on myös Israelin suuri vihollinen, joka on ajaunut syvistä erimielisyyksistä huolimatta Saudit ja Israelin lähemmäs toisiaan.

Nopealla katsauksella voisi sanoa maailman blokkiutuneen, sillä yhteiset viholliset ovat yhdistäneet erimielisiä tahoja, jättäen vain muutaman maan kuten Turkin ja Unkarin blokkien väliin. Kaksinapainen maailma saattaa kuitenkin olla olemassa vain suurimpien uuskonservatiivien ja liberaali-internationalistien päässä. Hajontaa "blokkien" sisällä on hyvin paljon, jopa jäsenmaiden sisällä. Vaikka Yhdysvaltain hallitus on sitoutunut sekä Ukrainan että Israelin tukemiseen ja Venäjä epäsuorasti hyväksynyt Hamasin hyökkäyksen Israeliin, on Yhdysvaltain republikaanipuolue edelleen Israelin vahva tukija, mutta alkanut enenevissä määrin myötäillä Venäjää sen Ukraina-politiikassa. Samaan aikaan Israelin konservatiivisimmat tahot ovat kieltäytyneet tukemasta Ukrainaa, vaikka Venäjä rakentaakin liittolaissuhdetta heidän perivihollisensa, Iranin kanssa.

Kylmän sodan aikana kaksinapaista maailmaa piti pitkään pystyssä ideologinen side, jolla onnistuttiin ohittamaan nationalistiset erimielisyydet. Nykymaailmassa puolia valitessa ideologia on kuitenkin laajalti heitetty roskakoriin: Ukrainassa anarkokommunistinen legioona taistelee Venäjän aggressiota vastaan. Samaan aikaan vasemmistolainsäätäjät ympäri maailmaa pitävät Ukrainaa fasistisena maana. Yhdysvalloissa libertaarit jakavat Venäjän propagandaa totuutena. Samaan aikaan Argentiinan libertaarit haluavat tiiviimpiä suhteita länsimaihin ja torjua Venäjän uhan kapitalismille. Konservatiivit ympäri maailman näkevät Kiinan uhan eksistentiaalisena kriisinä länsimaille. Samaan aikaan äärimmäiset konservatiivit unelmoivat Kiina-tyylisestä autoritarismista.

Ideologinen side on siis rikki. Nationalismin voisi kuvitella nostavan jälleen päätään, mutta nykymaailmassa sekin voi tarkoittaa eri tahoille niin montaa eri asiaa. Yhdysvaltalaiset nationalistit voivat haluta maansa irtautuvan kaikista muilla mantereilla tapahtuvista konflikteista, tai sitten turvata imperiuminsa aseman pysyvästi. Venäläiset nationalistit haluavat tuhota Ukrainan, valkovenäläiset nationalistit taas usein näkevät Venäjän suurimpana uhkana maalleen. Euroopan unionissa nationalismi voi tarkoittaa suurta Venäjän vastustusta tai Venäjän myötäilyä. Taiwanissa Kiinan vastustusta tai rauhaa Kiinan kanssa.

Näistä päätellen yksi asia on varmaa: kansallinen, puhumattakaan ylikansallinen yhtenäisyys on mennyttä. Voitaisiin väittää, että se kuoli jossain Irakissa vuoden 2003 jälkeen. Hallitukset toimivat pääsääntöisesti intressiensä, harvoin periaatteidensa pohjalta. Tämä johtuu siitä, että yhä useampi on jakautunut mielipiteissään. Eri variaatioita siitä, mitä tahoja missäkin sodissa joku voi kannattaa, on enemmän kuin kylmän sodan aikana. 

Miten Suomi toimii tässä maailmassa? Suomessa, toisin kuin useimmissa länsimaissa, kansallinen yhtenäisyys on erittäin voimakasta. Venäjä on Suomen vihollinen, Yhdysvallat Suomen liittolainen, Kiina kasvava uhka. Tässä ovat Suomen kannalta oleellisimmat, eikä niistä löydy varteenotettavaa erimielisyyttä. Vaikeammaksi tilanne menee esimerkiksi Israelin kohdalla. Tuleeko meidän tukea liittolaisemme liittolaista, vaikka periaatteemme olisivatkin tätä vastaan? Suomi toimii ymmärrettävästi intressiensä mukaisesti, mutta kuinka pitkälle? Olisiko Suomen aika tuoda esille ideaa ei nationalismiin, ei ideologiaan, vaan oikeudenmukaisuuteen perustuvasta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta?